Tarinoita

Lapsuusmuistoja Rantalasta

Nyt jo edesmenneen Mirja Juntusen muistoja Rantalan mummolastaan vuodelta 1993.

 

Kun nyt olen vanhin tämän sukupolven edustaja, kerron teille muutamia lapsuusmuistoja. Niin kuin kaikki tiedätte, Iivana Tuonosen perilliset ovat Iida-tätiä lukuun ottamatta asettuneet asumaan samalle kylälle. Ukin ja mummin on ollut mahdollista olla heihin yhteydessä päivittäin.

Niinpä kun veljeni Aarnen jalkaan varsa potkaisi ja hän joutui muutaman päivän makailemaan tuli ukki häntä tervehtimään. Kun kauppa oli matkan varrella, oli hän poikennut ostamaan rinkelivyyhden. Siihen aikaan sitä ei pakattu mihinkään kääreeseen, se oli kuin havaijin seppele Kekkosen kaulassa, mutta vakaana miehenä ukki kuljetti sitä käsivarrellaan. Kun hän meni Aarnen sängyn luo, minä tietysti hiippailin ukin viereen. Ja ajattelin, että kunpa varsa olisi minua potkaissut, niin saisin koko rinkelipaljouden. Tokihan siitä riitti kaikille, kun vyyhteen mahtui 20 kpl.



Sitten tuleekin mieleeni jo surullisia muistoja. Joku toi sanan, että ukki oli kuollut. Hautajaispäivästä on kaksi muistoa. Muistan, kun avattu arkku on asetettu pihamaalle kuusien keskelle ja ihmiset lauloivat ympärillä. Muistan myöskin pitkän hevosjonon, Rantalasta aina Myllylle saakka, aivan silmänkantamattomiin se näytti jatkuvan. Meitä lapsia ei voitu ottaa mukaan, koska matka oli pitkä ja aurinko porotti täydeltä terältä. Toisaalta linjureihin ei kolmea henkeä enempää mahtunutkaan. Kun me jäätiin Rantalaan odottamaan vanhempia, ehti tulla myös vessahätä ja vanhimmat meistä muistavat sen korkealla olevan kusireikäisen puuseen. Aune vei minut sinne, mutta kun ehdin kurkistaa reiästä alas, josta näkyi iso avara alamaailma, en toki uskaltanut käydä istumaan. Aune lupasi aivan kaksinkäsin pitää kiinni. Oli keksittävä muita keinoja. Paljon varmempi tapa oli kököttää liiterin takana omien jalkojen varassa.

Seuraava tapahtuma olikin sitten jo pesänjako ja sen myötä huutokauppa. Tavarat oli tuotu pihamaalle ja niitä oli tavattoman paljon, joukossa kaunis ja arvokas sohvakalusto. Jokaisella oli oikeus huutaa haluamansa tavara osuutta vastaan. Sitä en muista saiko tuo kalusto uuden omistajan vai jäikö se taloon. Vuosia myöhemmin iso salikin vietiin Juuan kirkolle puusepän verstaaksi. Martta-tädin perintöosuutta vai kaupan kautta, en tiedä.

Sitten kului muutamia vuosia, oliko 1929 vai 1930, kun viettettiin Anna-tädin läksiäisiä. Lähisuku oli kokoontunut Rantalaan ja taisi olla myös lähinaapureita. Oli myöhäinen ilta, kun oli nautittu talon vieraanvaraisuudesta, toivotettu onnea nuorille ja jännitetty haikeana eron hetkiä. Ja sehän tuli tietysti aivan liian pian, sillä nuorella parilla oli tietysti kiire omaan kotiin. Silloin ei nuoria päästetty karkaamaan kaksistaan vaan äiti ja sisarukset läksivät saattamaan ja kapioita viemään. Oli aivan kuin S.O.K:n tavaramerkillä varustettu saattue olisi lähtenyt liikkeelle, kun ihmiset pareittain kävelivät aitasta kantaen välissään pärevasua. Muistatte varmaan S.O.K.n tulitikkulaatikon kannen ja myös sanat: ”Näin tekee osuuskaupan väki”. Ja olihan tuo aivan enteellistä, sillä Arvihan oli osuustoiminta mies sanan varsinaisessa merkityksessä, jos ei suvullekaan aate kovin vieras ollut. Ja niin nuo vasut mahtuivat linjurien rehutilaan ja matka saattoi alkaa. Varmaan tädin nimikkokukka lie ollut tuo iso kukkiva oljanteri, koska joku nuorimmista naisista valtuutettiin sitä hoivaamaan tuon saviliejuisen ja kivikkoisen matkan aikana. Lapset eivät päässeet nytkään mukaan, mutta arvatkaas, mitä tapahtui, kun kissat kartanolta hävisi. Silloin hiiret pääsi valloilleen. Meidät oli jo sijattu vuoteeseen ja oli jo puolenyön aika. Morsianhan vietiin uuteen kotiin vuorokauden viimeisillä tunneilla siksi, että aika rientäisi siivillä, eikä tulisi ikävä entiseen kotiin. Tietysti me hypimme ylös ja melusimme niin, että kuului palvelijan huoneeseen. Hän taisi olla Helmi Ryynänen. Saimme komennon sänkyyn. Tirskuen ja hihittäen hyppäsimme peittoihin. Vuode oli sijattu salin sohvaan poikkipäin niin, että päät oli seinään päin. Einari ja Aarne jotka olivat pisimmät, oikaisivat jalkansa, hupsis, puolet sänkyä oli lattialla. Muutapa siinä ei tarvittu, kun uusi leikki syntyi. Mutta nyt tuli Helmi naama mutrussa ja vei pojat tuvan sänkyyn. Hiukan aikaa hihiteltyämme, vaivuimme unen lempeään syleilyyn.

Talvisista tapahtumista tuli mieleen kyläkinkerit, jotka kokosivat koko kylänväen yhteen. Kinkerit oli eräänlainen rekisteröimistapahtuma, toisin sanoen henkikirjoitus. Kaikkien oli velvollisuus olla mukana. Rantalan isotupakin oli väkeä täynnä ja piha täynnä hevosia aitan luota melkein riihelle saakka. Sinne oli saapunut myös kolme röttäriä. Kaikki nuoremmat ei liene tuota röttäriä kuulleetkaan, joten selitän hiukan. Ne olivat sen ajan kulkukauppiaita, jotka kuormasivat tavaroilla lastatut vasut ja laatikot isoihin resoto- rekiin. Kuormasta löytyi läkkisepän (peltisepän) tekemiä maitopeilareita, pullapeltejä, marja- ja maitosiivilöitä ym. peltitavaraa. Oli myöskin saviruukkuja, vateja ja tietysti erilaisia kukkopillejä. Purtavaakin siellä pitkän päivän kinkereillä ollut väki sai, oli korppuja, rinkeleitä, puppernikkeleitä ja piparminttu ym. pastilleja. Väki tungeksi ympärillä. Sisällä oli nimenhuuto ja kun päästiin Tuonosen ja Rantalan väkeen, jäin kysymysmerkkinä ihmettelemään, kun mummin ja Martta-tädin nimet huudettiin, mutta Iida-tätiä ei. Setien nimenhuuto ei jäänyt mieleen, mutta enhän silloin ymmärtänyt, että hän oli ortodoksi-kirkon kirjoissa. Sitten alkoi läksyjen kuulustelu. Aikuiset luetettiin tuvassa ja lapset pyydettiin tuvan ja ruokasalin väliseen huoneeseen. Menin lasten ja koululaisten mukana. Matti Pääkkönen, tuo vahvaääninen iso kanttori, osoitti minua sormella tuo pikkutyttö, tules näytä mitä osaat. Hämilläni menin hänen viereensä ja hämmästyksestäni huolimatta muistin kirjaimet ja muutaman pikkutavun osasin tavatakin. Sain läksyn seuraavaan vuoteen mennessä opetella lukemaan suoraan ja oppia ulkoa Isä meidän rukouksen ja Herransiunauksen. Meille annettiin myös todistus, muistaakseni arvosana oli tyydyttävä. Olen tuon silloisen aarteen hukannut jossakin vaiheessa.

Useimmat meistä olemme jo isovanhemman roolissa ja kuinka iloitsemme siitä, että lastenlapset tulevat luoksemme ja saamme hoivata ja opettaa, joka on meille erittäin mieluinen tehtävä, olettaen: ”eihän ne nuoret osaa ainakaan samalla tavalla kuin me itse.” Minäkin olin usein mummin luona. Jopa mielestäni oikein apulaisena ja Vesalan Olavi oli myös mummin juoksupoikana. Pienihän se meidän apu oli. Tuntuvasti suurempi työ oli mummilla meistä huolehtiessaan, missä milloinkin viiletettiin. Joskus sentään pääsimme viemään kahvia niitylle, ellei siellä ollut niin paljon väkeä, että isolla pannulla olisi tarvinnut kantaa. Jos mummi ei ehtinyt, tuli joku aikuisista sovittuna aikana hakemaan. Vellikelloa saimme soittaa, mutta kun minä en narunpäähän yltänyt, se jäi Olavin tehtäväksi. Aitasta saimme jotakin hakea, kun ensin opimme oven vääntämään auki isolla avaimella, jonka mummi hameensa vyötäröltä antoi. Se nääs oli emännän vallan merkki siihen aikaan. Mitä isompi avainnippu, sen vauraampi talous ja niiden piti myös näkyä. Ei kai se meidän mummi varsin hallitsevaa tyyppiä ollut, mutta jollakinhan oli talon ohjakset oltava. Rantalassa oli myös eno-Pekka, ja sitä lapsena luuli, että hän oli kaikkien eno, kun muuta nimeä en koskaan kuullut. Hän oli mummin poikamies veli ja hankki elatuksen tekemällä talossa erilaisia töitä. Häntä pidettiin erittäin hyvänä pystyaidan tekijänä. Vapaa-aikoinaan hän istui ongella ja sylkäisi pitkiä sylkyjä matojen perään, sekä keräili kastematoja ja marjoja rantalehdoista ja luodoilta. Kotiin tullessa oli aina risutokka polttopuiksi. Kylällä oli huhu, että hän olisi kätkenyt kuparipannussa aarteen jonnekin jokisuun maastoon. Joku oli nähnyt hänen pannu kädessä sinne menevän, mutta tullessa oli vain ahvenia pajuvitsassa. Sitä ei tiedä tänäkään päivänä, minne hän pannun jätti. Vaikka olisi kalakahvit keittänyt ja pannun piti toisen reissun varalle. Tietysti tuo aarre kiinnosti myös Olavia ja minua. Kun näimme enon menevän jokisuulle päin, lähdimme salapoliiseina perään. Kuitenkaan mitään epäilyttävää tai paljastavaa emme huomanneet. Sitten yritimme vielä lahjoa enoa. Keräsimme hänelle ahomansikoita milloin kahvikupillisen tai vähemmän. Aarteeseen emme päässeet osallisiksi, mutta joskus leikkisällä tuulella ollessaan, saattoi pennikukkaro aueta ja kolikko vaihtoi omistajaa. Jos sattui huono päivä voi piipunperät polvella kolahtaa.

Kerran veimme kahvia niitylle Lappeen lähelle ja siellä oli heinällä kauppias Harivaarasta ja hänet tunnettiin kertomishaluisena ja mielikuvitusrikkaana kotikylänsä ulkopuolellakin. Siinä kahvitaukoa pitäessään hän kertoi asuvansa kirkonkylässä, jossa ei ole kirkkoa, virkamiehistö siellä on kyllä täydellinen. On rovasti, suntio, kellonsoittaja ja haudankaivaja. Lukkaria ei kylässä tarvittu, kun kaikki ovat laulutaitoisia. Maallista esivaltaakin oli mm. nimismies ja presidentti. Tämän presidentti Antin minäkin sain kunnian tuntea nyt Kontiolahdessa ollessani. Kun kerroin asiasta toisille Aari-setä selitti, että johan teitä vedettiin höplästä, nehän ovat Antin haukkumanimiä.

Sitten minäkin pääsin aikanaan kouluun Rantalan suuressa salissa, ja olin usein yötäkin mummin, sedän ja tädin luona. Mummi ja Iida-täti huolehtivat myös oppilaiden välipaloista. Oli tuhtia ruisleipää, kotivoita ja kylmäksi jäädytettyä maitoa. Kyllä sillä nälkä lähti ja jaksoi lähteä pitkällekin kotimatkalle.

Vielä myöhemminkin olin mummin apulaisena, kun hän hoiteli Juuan kirkolla orvoksi jääneitä Salmea ja Aarnia. Kuten jo aikaisemminkin mainitsin mummin opetuksista, niin Rantalassa kuin Juuan kirkollakin hän erityisesti painotti rukouksen merkitystä ihmisen elämässä. Aarnin kehdon ääreen polvistuen hän rukoili: ” Suojaa Herra kotini anna sille armosi. Anna olla enkelten vartijana kodilleni. Suo enkelten meitä suojelemaan me maata lepoon menemme Jeesuksen nimeen. Aamen.” Kunpa meillä tämän hetken vanhemmilla ja isovanhemmilla olisi valmiuksia antaa tällaiset eväät tulevaisuutta varten.

Mirjam Juntunen.