Meillä itse kullakin on rakkaita muistoja Mummolasta. Minulla tuo oheinen kuvassa oleva ryijy nostaa esiin elävästi aina huolehtivan Iida-mummon ja tuoreen pullan tuoksun Vesalassa ja myöhemmin Saastamolassa. Myös ryijyn synty on kiehtonut mieltä.
Nykyisen Toivolan tilalla Polvelan kylässä, oli ennen vanhaan talona Niilo Tuonosen talo, jossa oli emäntänä Mari, Iiikanimeltään Viehka, mistä syystä taloakin ruvettiin kutsumaan Viehkalaksi. Kun meni taloon, huomasi heti, että emäntä on ”nimensä väärti”. Eläimille hän ei tahtonut antaa ruokaa, vaikka niitä oli talossa. Talonväen syötyä sivasteli emäntä käsiänsä vastakkain kutsuen koiran luokseen: ‑ Must’ se, Must’ se.
Tämän jälkeen potki sitä hätistäen: ‑ Siti hiiteen, jo out suanna.
Jos vieras tuli taloon, pyysi emäntä heti talonväen syömään ruvetessa veitsen vieraalta lainaksi, söi välillä ja puuhaili yhtä ja toista, taas söi, ettei tarvinnut antaa veistä vieraalle takaisin.
Alli Vattulaisen puheenvuoro Polvelan sukutapaamisessa. Hän kertoo Ivanin ja Iidan muutosta Polvijärveltä Tuopanjoen Rantalan hoviin ja elosta siellä.
Tuopanjoen Tuonosten sukuhaara alkoi kehittyä siitä, kun Polvijärvellä Ivan Ivanin poika, reilut 100 vuotta sitten oli kirkkomatkoillaan tutustunut Haapovaaran Vanhalan Iida Maria Karttuseen ja tuonut hänet emännäkseen Pa1jakkavaaraan.
Perhe lisääntyi hyvää vauhtia. Tosin he joutuivat monesta pienokaisesta jo varhain luopumaan, mutta 5 poikaa ja 4 tytärtä seurasivat vanhempiaan Rantalaan v.1919. Mukana oli myös muuta perhe‑ ja palvelusväkeä.
Jo paria vuotta aikaisemmin olisi ukki halunnut ostaa Rantalan, kun tila oli edellisen kerran myytävänä, mutta mummi oli pelännyt kaupasta syntyvää suurta velkaa. Tosin hinta oli noussut ajan myötä vain lisää.
Muutto tehtiin hevosilla kevättalvella Höytiäisen jään kantaessa, joten matka lyheni huomattavasti. Aika oli täysin vakiintumaton; elettiinhän veljessodan jälkeistä vuotta ja silloin vallitsi yleinen puute.
Isäni oli tuolloin 10 vuotta vanha, mutta jo täysin hevospoika. Hän kertoi, että viljasäkit piti piilottaa heinäkuormiin, jos sattuisi varkaita matkan varrella.
Tilanhoitajina olleet Suihkot siirtyivät Koskelle asumaan ja suurperhe asettui taloksi.
Rantala oli silloin ns, hovitila, kokonaisuudessaan yli 600 ha, käsittäen torpat, myllyn ja päätilan. Vanha maa kuului Ahmovaaraan ja vesijättömaa Järvenpohjan kylään, myöhemmin lyhennettynä Järvikylään.
Pohjamaat kasvoivat hyvin heinää, pientaret pitkää nurmikasta. Niinpä pojanvekarat sitoivat molemmilta puolin polkua ottamansa heinänlatvat yhteen ja seurasivat sitten piilosta, kuinka jalankulkija ’kumpsahti’ heidän ansaansa. ‑ Kesällä lapsilla oli ahomansikoiden keruu mieleistä puuhaa ja tietenkin onkiminen. Aikuiset kalastivat isommilla pyydyksillä. Ahdin antama särvin olikin merkittävä lisä ruokapöytään.
Varsinainen toimeentulo otettiin maasta. Kyntö‑ ja muokkaus työt tehtiin parihevosilla ja ainakin jo 30‑luvulla myös peltoheinän niitto. Leipävilja leikattiin sirpillä ja toukovilja niitettiin. Syksyisin puitiin sitten ruisahokset riihissä, kevätviljat puolestaan jo melko varhaisessa vaiheessa puimakoneella. Vuotuista vi1ja‑alaa en tiedä, mutta isä kertoi jo 16‑vuotiaana kyntäneensä 15 ha.
Heinätyöt tehtiin isolla porukalla ja vellikellon soidessa tultiin vanhat lapikkaat läiskäen tai paljaita varpaita varoen tuvan pöydän ääreen yhteiselle aterialle.
Kerran oli Rantalan peltoaukealla tehty kiireesti heinää. Silloin oli kujeellinen mies, suutari Keränen sanonut, että hän se tuon tulipalokiireen sammuttaa, kiivennyt Kotilan mökin piisiin kelteisillään valtavasti elämöiden. Kaikkihan sitä töllöttivät ihmeissään. Niin ainakin tarina kertoo.
Eikä ne haravat heiluneet, ellei saatu leipää. Sitä tehtiin alinomaa isossa, 1870 nikkaroidussa taikinapytyssä ja paistettiin suuressa kiviuunissa.
Karjanhoito oli enimmäkseen naisten kontolla. Kesäisin laidunnettiin lehmät, niin kuin hevosetkin joen takana. Suuri kivinavetta oli alkuaan yli 60‑paikkainen ja siihen oli jo v.1898 vedetty vesijohto järvestä. Maitoja ja kermoja varten oli kivihuoneessa jäähdytysallas.
Tavallisten päiväaskareiden ja lastenhoidon lisäksi kasvattivat naiset kesäisin kasviksia ja pellavaa. Syksyisin oli marja ja sienireissut, perunankuokinnat ja vielä pellavasaunat. Pitkin talvea ja kevättä kehrättiin, kudottiin monenlaisia kankaita, ommeltiin vaatteita ja neulottiin villa‑asuja. Ei muuten kukaan silloin puhunut työn toimenkuvasta.
Miesväki taas valmisti puhdetöinään reet, puuastiat, kaikenlaiset tarve‑esineet ja huonekalut. Talvisin tehtiin tietenkin metsätöitä ja ajettiin paljon tarvittavaa polttopuuta ja muuta talousajoa, tietenkin hevosilla.
Työn ja uurastuksen katkaisi sukulaisten vierailut, oltiinhan siihen aikaan 2 yötä kylässä. Samoin vaihtelua toi kylä‑ ja kirkkomatkat, seurat, kurssit, kuuliaiset ja häät.
Uudet perheet varttuivat, mutta vanhimman voimat uupuivat. Ukki oli vain 8 vuotta Rantalassa suurperheen päämiehenä. Mummi oli pitänyt toukosunnuntaina perhehartautta ja sen jälkeen oli ukki poistunut ulos, mutta ehti vain eteiseen kohdatessaan matkansa pään.
Ukin kuoleman jälkeen jaettiin tila sopuisasti perillisten kesken. Nuorimmilla, alaikäisillä piti olla vielä uskottu mies. Ve1jekset rakensivat 1ähituntumaan jokivarteen taloja perheilleen. Ja torpathan lain myötä itsenäistyivät.