Elettiin joulukuun seitsemättä päivää vuonna 1914. Inkerinmaalla Kelton kirkossa vihittiin avioliittoon Pietarissa v.1891 syntynyt Petter Ferdinand Tuononen ja Karjalan kannaksen Valkjärvellä v.1895 syntynyt Anna Pekki. Nuoret olivat tavanneet toisensa Inkerinmaalla, jonne Anna oli tullut piikomaan varakkaaseen taloon. Pekka, niin kuin häntä kutsuttiin, oli Pietarissa valtion rautatiellä vaihdemiehenä. Kelton kirkko oli ääriään myöten täynnä kansaa. Siellä vihittiin myös inkeriläinen pariskunta ja morsian oli pukeutunut hyvin värikkäästi. Anna-morsian kun oli suomalainen, oli valinnut hääpuvukseen valkoisen villamusliinileningin.
Pappi oli vanha ja kertoi, että hänen isänsä oli ollut myös tämän kirkon pappina ja te olette ensimmäinen suomalainen hääpari, joka tässä kirkossa vihitään.
Nuoripari asettui asumaan Pietariin. Ostettiin oikein topatut huonekalut, olihan mies rautatieläinen ja Anna‑vaimo sai ilmaisia junalippuja, niin mikäpä oli lähteä välillä Viipuriin ostoksille, kun raja oli auki. Elämä näytti kaikin puolin mukavalta, kunnes eräänä päivänä ilmoitettiin, olikohan vuosi 1918, että Pietarista loppuu leipä ja Venäjän valtio antaa ilmaisen matkan Uralille asti ja kehotti kansaa lähtemään uuteen paikkaan. Anna ja Pekkakin innostuivat asiasta ja niin myytiin kauniit topatut huonekalut ja vähäiset tavarat pakattiin matkalaukkuihin.
Juna oli täpösen täynnä matkustajia ja kun Volgajokea ylitettiin suljettiin kaikki vaunun ikkunat ja ovet lukittiin ja juna kulki erittäin hitaasti joen ylittävää siltaa pitkin. Mitään yllättävää ei kuitenkaan tapahtunut ja niin matka jatkui Uralia kohti. Siihen eivät nuoret kuitenkaan pysähtyneet, kun oli vähän rahaakin, vaan matka jatkui Siperiaan Omskin kaupunkiin, josta tuli muutamaksi vuodeksi kotikaupunki.
Ensimmäiset viikot kuluivat tavaravaunussa asumiseen. Eräänä aamuna kun Anna yritti nousta ylös vuoteesta, oli illalla pesty märkä letti tarttunut pakkasyönä seinään kiinni ja piti herättää Pekka apuun lettiä seinästä kiskomaan.
Oma pieni talokin rakennettiin, jonka seinät olivat osittain maan alla lämpimyyden vuoksi. Joka lauantai Anna kuurasi lautalattian vedellä ja hiekalla hohtavan puhtaaksi, kun oli siisti suomalainen. Pekka rakensi tiilistä uunin pihalle, jossa Anna paistoi karjalanpiirakoita ja meni torille myymään niitä. Maatuskat olivat niin kateellisia Annalle ja sanoivat, että mokomakin tsuhna, kun tulet tänne meidän leipää syömään. Anna vastasi iloisena karjalaisena, että tehkää tekin yhtä hyviä ja kauniita, niin menee teilläkin piirakat kaupaksi.
Eräänä päivänä olivat sotilaat avanneet rautatievaunuja auki, joissa oli ruokatavaraa ja kansa sai hakea mitä halusi. Annakin lähti katsomaan ja pian kantoi käsivarsillaan suolamakkaratankoja, kuin halkoja ikään. Saatiin säilyvää ruokaa kotiin.
Pekka työskenteli eräällä metsänomistajalla ja teki metsäkauppoja. Iltapuhteella Pekka muisteli lapsuuttaan ja kertoili Annalle, että hän oli Eetu-veljensä kanssa isossa maalaistalossa. Ensimmäisenä aamuna tarjottiin ruispuuroa, joka oli pojille vierasta ja niinpä Eetu tokaisikin: ”Kato, Pekka, ne syöttävät meille paskoo.” Nyt olivat asiat näin hyvin, oli oma pieni talo ja nauravainen Anna-vaimo.
Parisen vuotta ehti kulua, kun taas tuli sellainen tieto, että Suomen ja Venäjän raja suljetaan ja ne suomalaiset, jotka jäävät tänne, tulevat Venäjän kansalaisiksi. Anna ja Pekka päättivät, että me olemme suomalaisia ja lähdemme Suomeen. Taas myytiin mitä oli saatu aikaseksi ja vähäisin tavaroin lähdettiin Omskista kohti Suomen rajaa. Moni suomalaistyttö jäi asemalle itkemään, kun Anna ja Pekka lähtivät. Oli venäläinen mies ja lapset, ei heitä voinut jättää. Onnellisesti raja ylitettiin 27.5.1921, kuten oheisesta matkalupatodistuksesta näkyy. Valokuvakin otettiin muistoksi, kun rajan yli päästiin. Valokuvaaja oli retuseerannut kuvaa ja muuttanut Pekan villapaidan valkoiseksi paidaksi ja solmioksi. Annalla oli kuvassa kova nälkä. Venäjältä ei saanut tuoda yhtään kuvaa mukana.
Määränpää oli Helsinki, josta myöhemmin siirryttiin Porvooseen. Siellä Anna oli Porvoon Suksitehtaalla hiomassa keihäänkärkiä, joita siellä myös tehtiin. Pian pariskunta muuttikin Kotkaan ja kummallekin löytyi työpaikka Enso‑Gutzeit Oy:ltä. Kotka jäikin pysyväksi kotikaupungiksi ja siellä syntyi tytär Elvi v.1926, tämän tarinan kirjoittaja.
Tällainen oli erään Tuonosen perheen elämän tarina.